VIINAA, HUUMEITA JA VÄKIVALTAA.
Asioita, joista on ehkä vaikea puhua, mutta silti ne ovat osa elämäämme, tahdoimme tai emme.
Olen itse sosionomiopiskelija, ja meillä oli viime syksynä rikollisuus-ja päihdesektori. Tuon sektorin käyminen antoi uutta perspektiiviä elämään ja käänsi mun maailman ihan päälaelleen. Koulussa puhuttiinkin melkein kaksi kuukautta pelkästään viinasta, huumeista ja väkivallasta. Tunneillamme kävi mitä erilaisempia luennoitsijoita, entisiä vankilakundeja, joiden entinen elämä on ollut vuosia epävarmaa, pelottavaa ja vaarallista. Usein olin melkein kyyneleet silmissä kuuntelin heidän kokemuksiaan. Teimme koulussa sektorimme päätyttyä vielä erään valokuvatyön, jonka tarkoituksena onkin herättää ihmisiä siihen, mitä ympärillämme voikaan tapahtua. Haluankin jakaa sen videon nyt kanssanne;
Jos sinulle olisi jaettu elämässä samat kortit, olisitko itse valinnut toisin?
En usko.
Olin keväällä myös vankilassa harjoittelussa ja sain myös siellä kokea mitä erilaisempia elämänkohtaloita. Monet olivat vain ajautuneet ongelmiin, ilman että siihen todella itse halusivat. Heistä monella oli hyvin yksinäinen elämä, jokainen voi miettiä mihin itse pystyisi, jos elämässä ei olisi ketään läheistä? Kukaan ei välitä, eikä ketään kiinnosta? Siinä elämäntilanteessa punaisella kirjoitetut sanat voivat tuntua yllättävän läheiseltä.
Voi tuntua hieman teennäiseltä, että minä paasaan tällaisista asioista, eihän minulla pumpulissa kasvaneella ole kokemuksia näistä. Ei ehkä omalla kohdalla, mutta olen kuitenkin nähnyt niin paljon pahaa ympärilläni, tuttavillani, ystävilläni.
Jokainen ihminen tarvitsee jonkun vierelleen. Olisitko se sinä?
En tiedä mikä postaukseni perimmäinen tarkoitus on, ehkä se, ettette tuomitse niitä, jotka ovat väärällä tiellä. Tai ehkä se, että välittäkää toisistanne. Ilkeily ja satuttaminen ei auta tätä maailmaa enää mitenkään. Muistakaa myös että eivät kaikki linnakundit ole pahoja, hekin ovat olleet lapsia, hekin ovat rakastaneet. Joskus elämäntiellä voi vain tapahtua jotain, jotain mikä ei ollut käsikirjoitettua. Se voi aiheuttaa paljon pahaa ja pahuus jatkuu, jos ihmisellä ei ole ketään kuuntelemassa, välittämässä, ymmärtämässä. Jokainen tekee joskus vääriä valintoja, oletko siis todella se, joka heittää ensimmäisen kiven? Vai se joka ojentaa ensimmäisen käden?
Tämän postauksen kirjoittaminen tuli mieleeni, kun baarissa eräs mies, ehdonalaisvalvonnassa oleva täysin entuudesta tuntematon ihminen, alkoi kertomaan minulle elämästään. Takana oli tappouhkauksia, talousrikoksia, aseella uhkailuja... Huomasin, että hänessä oli paljon vihaa, paljon tuskaa. Kuuntelin, en kommentoinut. Rohkaisin, en tuominnut. Hänellä oli paljon eripuraa eri ihmisten kanssa, ehkä jotain mielenterveysongelmia.
Sanoin hänelle; Huomasin sun silmistä, että sussa on toivoa. Sun silmistä hehkuu, se, ettei kaikki ole vielä menetetty. Sä et oo paha. Siksi sä et oo vieläkään tappanu "erästä henkilöä josta hän puhui". Älä siis tee mitään typerää, tää on sun elämä. Älä tuhlaa sitä linnas istumiseen, kukaan ei oo sen arvonen, että sun pitäis istua siellä yhtään päivää.
Keskustelumme alussa niin agressiivinen punttaaja, muuttui hetkessä. Hän kysyi minulta monesti, että näinkö oikeasti hänen silmissään jotain. Ja minä näin. Näin, ettei hän ole tahallaan ilkeä, häntä on vain satutettu. Lopuksi mies katsoi minua silmiin ja kysyi "Saanko halata sua?". Halatessaan minua hän kuiskasi korvaani herkistyen;
"Kiitos."
Tämän tositarinan tarkoituksena oli kertoa, että kuka tahansa voi olla se merkittävä käänne elämässä. Ystävä, äiti tai jopa ventovieras ihminen baarissa. Älkää siis väheksykö itseänne, vaan auttakaa. Voi olla, että juuri te olette se, joka voi muuttaa jonkun elämän.
